Käyntejä kotisivuilla:15819 kpl

Me Naiset:

Oululainen Lipponen ei ole ihan normipoliisi pitkine hiuksineen ja epäsovinnaisine pukeutumisineen. Rankkaa rockia soittava poliisi on kuitenkin työlleen antautunut, teräväpäinen mies, jolle kodinkoneketjun työntekijöihin kohdistuvat murhat ovat suuri haaste.

Erkki Tuormaan romaani on piristävä tulokas vaativilla dekkarimarkkinoilla. Juoni kulkee letkeästi, yllätyksellisiä tapahtumia ja rosoisia henkilöitä on kosolti. Jatkoa sopii odottaa: sen verran kiinnostava tämä oululainen vaihtoehtopoliisi on.

(Anne Helttunen)

 

Maaseudun Tulevaisuus:

Vaikka rikosromaanit eivät ole lempikirjallisuuttani, muutaman kerran vuodessa kurkkaan, mitä siltä saralta löytyy.

Oululaisen Erkki Tuormaan Sadonkorjaaja käynnistyy kesäkuun alun hellepäivinä, kun naamioitu mies ampuu Kemissä kodinkoneliikkeen myyjän, kahmii kännyköitä kassiinsa ja piirtää ristin uhrin viereen. Kun vastaavanlainen teloitus tapahtuu Oulussa ja kohde on saman yritysketjun kauppias, on selvää että murhat liittyvät toisiinsa ja tulossa voi olla jatkoa.

Esikoisdekkareissa on aina muutakin jännitettävää kuin juoni: miten uusi tekijä selviytyy, mistä aineksista ja millä tavalla rakentaa ja onnistuuko pitämään mielenkiinnon yllä, niin että kuviota ei arvaa ennen aikojaan.

Erkki Tuormaa ottaa tapahtumien keskiöön teknologiakaupunki Oulun, mutta muuallakin Suomessa käydään. Rikoskomisario Ilpo Lipponen on polkupyörämiehiä hänkin, mutta lisäksi hän rakentelee pyöriä harrastuksenaan, soittaa bändissä ja on raitis. Boheemi ulkonäkö tuo mieleen yli-ikäisen teinin, joka ei piittaa patistelusta parturiin.

Osa poliiseista kuvataan kliseisesti karrikoiden, asiaan kuuluu että naispoliisi kohtaa työssä räikeitä sovinisteja. Päähenkilöt saavat sivujen mittaan vivahteita, sillä romantiikkaa ja muutakin yksityiselämää on mukana. Ja mikä tärkeintä, juoni onnistuu koukuttamaan lukijan viime sivuille asti. Uhkatilanteissa jännite on niin vahvaa että tuntuu palleassa.

(Anelma Järvenpää-Summanen)

 

Ruumiin Kulttuuri:

Oululaisen Erkki Tuormaan ensimmäinen jännitysromaani Sadonkorjaaja on vallan mainio kirja. Lopuuratkaisukin on niin ovela, että lukuiloa riittää loppusivuille asti.

Tuormaa tuo suomalaiseen rikoskirjallisuuteen uuden rikoskomisarion, Ilpo Lipposen, joka muistuttaa ylikasvanutta hippiä. Tukanleikkuu unohtuu kuukausiksi, mies syö aamupuuronsa kattilasta ja jatkaa syömistä pitkin päivää – eikä liho, rakastaa polkupyöriä ja kulkee kesäisin varvassandaaleissa ja shortseissa.

Oululainen Lipponen saa selvitettäväkseen kummallisen sarjamurhan, jossa ison kodinkoneliikkeen johtajia murhataan kylmäverisesti ympäri Suomea. Apunaan hänellä on perin erilaisista ihmisistä koostuva ryhmä, jonka sisäinen sopu on välillä niin ja näin. Esimiestään he kuitenkin kunnioittavat ja arvostavat.

Yhteistä nimittäjää murhille ei hevin löydy, ja murhia selvittävä ryhmä joutuu kerimään monta johtolankaa, joista suurin osa vie ei-mihinkään.

Ilpo Lipponen on demokraattinen johtaja, joka vetää ryhmäänsä mutkattomalla tavalla. Ratkaisu löytyy tietenkin Lipposen oman päättelykyvyn avulla. Hän avaa rikosten umpisolmut sulkemalla pois ulkoiset ärsykkeet ja antamalla alitajunnan tehdä töitä. Ratkaisut löytyvät teitoisen ja tiedostamattoman rajamaastosta kuten rikoskirjallisuuden monilla muillakin tutkijoilla.

Erkki Tuormaan henkilöhahmot ovat vivahteikkaita ja eloisia. Hän kuvaa uskottavasti myös naisia, ja kontrasti perinteisen sovinisti-poliisin ja nuoren naistutkijan välillä tuo mieleen Leena Lehtolaisen kuvaukset. Kirjoittajalla on taito poimia ja kirjata elämän ja ympäristön pieniä yksityiskohtia, jotka rikastuttavat kerrontaa.

Tarina kulkee jouhevasti ja pitää lukijan otteessaan. Romantiikkaakin on ripoteltu sekaan sopivina annoksina. Aivan loppusivuilla Lipponen saa kutsun siirtyä Helsinkiin ja hyvällä alulla ollut ihmissuhde joutuu katkolle. Mitä ilmeisimmin Ilpo Lipposen tutkimuksille on tulossa jatkoa. Olisi sääli, jos Lipposen visiitti suomalaisessa rikoskirjallisuudessa jäisi vain kertakäynniksi.

(Sirkku Nyström)

 

Rauhan Tervehdys:

Hän huomasi piipun suuhun ilmestyvän verkkaisesti pienen kirkkaan liekin, joka sammui heti sytyttyään. Onko se sittenkin leikkiase, hän ajatteli. Sellainen tupakansytytin.”

Myyntineuvottelija Janne Juopperi ammutaan kylmäverisesti kemiläisen Elektrojätin myymälässä. Oliko kyseessä aseellinen ryöstö vai onko takana jotakin muuta? Ja miksi ruumiin viereen on piirretty ristiltä vaikuttava merkki? Tästä tapahtumasta ja näistä kysymyksistä lähtee liikkeelle oululaisen Erkki Tuormaan esikoisdekkari.

Pian huomataan että samanlaisia tapahtumia saman kodinkoneketjun piirissä paljastuu muualtakin, Oulusta, Tampereelta, Jyväskylästä ja Porista. Tutkimukset keskittyvät Ouluun.

Keskusrikospoliisin Oulun yksikön komisario Ilpo Lipponen alkaa tutkimusryhmänsä kanssa selvittää taustoja, motiiveja ja peiteltyjä salaisuuksia. Mitä uhrit ovatkaan tehneet kohdatakseen julman kuoleman? Tutkimukset laajenevat koskemaan koko maata Kemistä Helsinkiin. Kuka onkaan kaiken takana, saadaanko syyllinen kiinni ajoissa? Vivahteikas takaa-ajo on käynnistynyt!

Erkki Tuormaan jännitysromaani on sujuva, eheä, tarkka kokonaisuus ja viihdyttävä lukukokemus. Hän tutustuttaa mukavasti tutkimusryhmän jäseniin, esittelee heitä ja paljastaa pieniä huomaamattomia yksityiskohtia. Jokaisen yksityiselämä vaikuttaa painavasti työminään. Väsymys, viha, katkeruus, rakkauden haaveet ja pettymykset muovaavat ja vaikuttavat pitkään.

Juonenkuljetuksessa yhdistyvät menneisyys ja nykyisyys, uhrien elämäntilanteet, tutkimusryhmän perinteiset tutkintakeinot, motiivipohdinnat ja erityisesti komisario Ilpo Lipposen yksityiselämän ilot ja surut. Erkki Tuormaan rauhallisesti, loogisesti etenevä ja yllätyskäänteitä sisältävä jännitysromaani osoittaa, että Ouluun mahtuu iloisesti monta rikoskirjailijaa kuvaamaan Oulua ristiin rastiin.

Tästä on hyvä lähteä liikkeelle ja jatkaa mielenkiintoisen päähahmon, komisario Ilpo Lipposen, matkaa kohti uusia haasteita.

(Juha Vähäkangas)


www.barrikadi.fi:

Olen usein tuskaillut, kuinka kotimaiset dekkarit tuntuvat joko epäuskottavilta tai typeriltä. Pahinta tietysti jos samaan aikaan molemmilta. Vaikuttaa lähes ylivoimaista saada aikaan uskottavia poliisi/rosvo-asetelmia ilman, että kumpikaan loistaa yliälyllään tai sortuu säälittävään turotukseen.

Erkki Tuormaan esikoinen selviää suhteellisen hyvin kotimaisissa ympyröissään, vaikka tietyiltä ali- ja ylilyönneiltä ei vältytäkään.

Sadonkorjaaja on kirjoitettu pääosin poliisin näkökulmasta. Tekijä kuvaa onnistuneesti arkista aherrusta. Väkinäisiä toimintakohtauksia ei turhaan ripotella työnkuvauksen sekaan muka piristämään tahtia. Poliisihahmot toimivat luontevasti. Toki karikatyyrisiä juntteja ja emakkojakin löytyy joukosta, mutta näidenkin henkilöiden ajatuksenjuoksu kulkee välillä muitakin kuin kaikkien rupisimpia polkuja.

Motiivipuolella kirja onnahtaa ojan puolelle. Millään apukoulunkaan ammattirikollisuuden panos-hyöty-riski logiikalla ei hillitön murha-aalto kälysten kännyjen takia kuulosta uskottavalta. Viileä tappaja on hieman liian viileä. Sen kummemmin ympäristöön tai murhasaldoon reagoimatta tyyppi harventaa listaansa pokan päivävauhtia. Loppupuolella poliisikin sorrutetaan novistiseen tötöilyyn, jotta murhaaja saa listansa päätökseen.

Uskoisin, että megatrillereitä tai yksityisetsiväromaaneja, joissa touhotetaan tuhatta ja miljoonaa, on kuitenkin vaivattomampaa kirjoittaa kuin minimalistisempaa, mutta silti elastista härmähämistelyä. Jälkimmäinen paljastaa selkeämmin kirjailijan todelliset kyvyt. Onttoa dialogia tai tarinan epäloogisuutta on helpompaa jemmailla pommien, uhkakuvien ja väkivaltarevittelyiden taakse. Omassa tyylilajissaan Sadonkorjaajaa voi pitää mallikkaana suorituksena.

(Esa Karell)